tiistai 6. lokakuuta 2015

MUUTAMA KOMMENTTI KOSKIEN KAISA KORPIJAAKKO-LABBAN KIRJOITUSTA:



”Juha Joonan alkuperäiskansakäsite ja saamelaismääritelmä – valtapolitiikkaa tutkimuksen valekaavussa.”

Otsikossa mainittu kirjoitus on julkaistu saamelaisnuorten kotisivuilla ja se on uutisoitu näyttävästi YLE-Sapmin toimesta. Minulta ei pyydetty asiassa vastinetta. Koska kirjoitus on kuitenkin varsin kriittinen, on parasta, että esitän myös oman käsitykseni asiassa.

Kaisan kirjoitus koskee LAKIMIES-aikakauskirjassa 4/2013 julkaisemaani artikkelia. Artikkelin julkaisusta on siis kulunut yli kaksi vuotta. Tämä Kaisan kirjoitus on tehty jo tuolloin mutta hän ei saanut sitä julkisuuteen, koska kukaan ei suostunut julkaisemaan sitä. Uusi yritys tehtiin vasta nyt. Tämä ajankohta selittyy sillä, että julkaisu tapahtui viikko ennen kuin KHO antoi päätöksensä koskien hakeutumista saamelaiskäräjien vaalirekisteriin.

Näin voi tietenkin tehdä, mutta kirjoituksessaan (s. 2) Kaisa syyttää minua siitä, että olisin pyrkinyt tällä artikkelilla vaikuttamaan näiden vaalien lopputulokseen. Hän paheksuu syvästi tällaisia pyrkimyksiä. Kun artikkelin ensimmäinen versio oli valmiina jo kolme ja puoli vuotta ennen saamelaiskäräjävaaleja, eikä artikkeli edes käsitellyt saamelaiskäräjävaaleja vaan ILO-sopimusta, tällainen väite on varsin kaukaa haettu. Itse hän ei kuitenkaan arkaile tehdä tällaista. Jo tässä tulee esille Kaisan kirjoituksia koskeva erikoinen piirre on se, että hän sallii itselleen sen, mistä hän muita syyttää. Tästä esitetään myöhemmin useita esimerkkejä.

Vuosien mittaan Kaisa on muistanut puolisoani Tanjaa ja minua useilla sähköpostiviesteillä. Vuoden 2006 maaoikeustutkimuksen julkaisun jälkeen, Kaisa uhkaili, että tästä nousee ”myrsky”, jossa ”saat kimppuusi raivostuneen tutkijajoukon”. Myrsky kuitenkin typistyi Kaisan yhteen yleisönosastokirjoitukseen. Kun Tanjan väitöskirja valmistui, tästä oli juttu paikallisessa sanomalehdessä. Kirjoitus sisälsi myös ulkona otetun kuvan väitöskirjan tekijästä. Seuraavana päivänä Kaisa viestitti, että Tanja saisi hänen puolestaan ”hukkua siihen kivikkoon, jossa hän niin ylväästi astelee”.

Kirjoituksen alussa (s. 1-2) Kaisa käsittelee kysymystä lainopista ja oikeushistoriasta. Kirjoituksessa on useita kohtia, joissa hän tahallaan ymmärtää väärin mitä tekstissä sanotaan, mutta tässä kohdassa hän ei selvästikään ymmärrä itse asiaa. Hyvin yksinkertaistaen voidaan sanoa, että oikeustoria tarkastelee mennyttä aikaa, sääntöjä, jotka eivät ole enää voimassa, lainoppi taas voimassa olevaa oikeutta. Kun artikkeli käsittelee ILO-sopimusta ja sitä kautta myös nykyistä saamelaiskäräjälakia, kysymys on lainopista. Saamelaiskäräjälaki on voimassa olevaa oikeutta. Vastausten eli tulkintasuositusten saamiseksi on kuitenkin mentävä kauas menneisyyteen, sellaisen ajanjaksoon joka koskeva oikeustieteellinen tutkimus kuuluu normaalisti oikeushistorian piiriin. Kysymys on siis siitä, että pitkästä ajallisesta etäisyydestä huolimatta tutkimusote on lainopillinen. Tämä on kyllä sanottu tekstissä, mutta se ei näytä menneen perille.

”ILO-sopimuksen tarkoitus verrattuna Joonan tulkintaan” (s. 3-4).

Tässä jaksossa Kaisa katsoo, että ei ole oikein kysyä ”kuka” kuuluu alkuperäiskansaan. Hänen mukaansa henkilön kuuluminen alkuperäiskansaan eli tässä tapauksessa saamelaisiin tulisi tapahtua ainoastaan ryhmähyväksynnän kautta. Kysymys olisi siitä, että viime kädessä saamelaiskäräjien hallitus päättäisi siitä kuka on saamelainen ja samalla myös kuulumisesta ILO-sopimuksen piiriin.

Kaisaa ei näytä mietityttäneen lainkaan se, että missään päin maailmaa ei ole käytössä tällaista järjestelmää. Lähtökohta on se, että henkilön kuulumiselle vähemmistöön on kriteerit ja ainakin länsimaissa tällaisista asiasta päättää viimekädessä tuomioistuin. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset edellyttävät, että Suomikaan ei voi tästä poiketa.  En myöskään usko, että edes kaikki nykyiset rekisterisaamelaisetkaan kannattavat Kaisan esittämää järjestelyä. Monesta nykyisestä saamelaisesta voisi tulla ei-saamelainen, mikäli hallituksella olisi valta katsoa, että henkilö ei enää täytä saamelaisuuden edellytyksiä.
Yllättävintä tässä on kuitenkin se, että Kaisa ei näytä huomannen sitä, että ILO-sopimuksessa itsessään määrätään siitä, keitä se koskee. Sopimuksen ensimmäisessä artiklassa säädetään:

”1. Artikla: Tämä sopimus koskee niitä itsenäisissä maissa eläviä kansoja, joita pidetään alkuasukkaina, koska he polveutuvat väestöstä, joka maan valloitukset tai asuttamisen tai nykyisten valtiorajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu ja jotka ovat oikeudellisesta asemastaan riippumatta säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa.”

Tässähän tämä on sanottu, eikä siinä puhuta ryhmähyväksynnästä mitään. Jos sopimuksessa itsessään määritellään keitä se koskee, ei tarvitse olla kovin kummoinen lakimies selvittääkseen keitä se koskee. Kaisalta tämä ei näytä kuitenkaan onnistuvan.

Suomen osalta maan valloittamisen ja asuttamisen ja nykyisten valtiorajojen muodostumisen aika tarkoittaa 1600- ja 1700-lukuja. Kysymys on siis siitä väestöstä, joka polveutuu niistä saamelaista, jotka asuttivat aluetta tuona ajankohtana. Lisäksi tällaisten henkilöiden on tullut säilyttää ainakin osittain perinteisiä instituutioita. Ainakin minun miestäni tällaisia ovat esimerkiksi saamelaisten perinteisten elinkeinojen harjoittaminen tai saamenkielen osaaminen.

Tässä yhteydessä (s. 4) Kaisa kritisoi minua siitä, että olen esittänyt sitä, että sopimuksen täytäntöönpano on ratkaistava ”joustavasti”. Kyseisessä kohdassa kirjoitan: ”Lisäksi edellytetään, että sopimuksen täytäntöönpano on ratkaistava joustavasti, kunkin maan erityisolosuhteet huomioon ottaen”. Tämä on lähes sanasta sanaan se mitä ILO-sopimuksen 34 artiklassa säädetään ja johon kyseisessä kohdassa viittaan. On aika vaikea seurata Kaisan ajatuksenjuoksua, jonka mukaan sopimuksen yksittäinen kohta on ristiriidassa sopimuksen kanssa.

”b. Juha Joonan tulkinta” (s. 5)

Tästä kohdasta ei jää käteen juuri muuta kuin se, että Kaisan mukaan vuoden 1760 lapinvoudin ohjesääntö oli syy sille, että metsäsaamelaiset siirrettiin vuoden 1763 maakirjassa uudisasukkaitten joukkoon. Tätä hän on väittänyt monesti aikaisemminkin. Tällaisen tulkinnan tekee kuitenkin ongelmalliseksi se, että vuoden 1760 ohjesäännössä ei edellytetä, että saamelaiset tulisi siirtää uudisasukkaitten joukkoon. Myöskään veroluetteloista ei käy selville, että siirtäminen luettelosta toiseen olisi seurausta mainitusta ohjesäännöstä. Kaisa olettaa, että asia on näin, mutta hän ei esitä mitään konkreettista näyttöä tämän väitteensä tueksi. Tutkija ei voi toimia tällä tavalla. Väitteen perusteeksi pitäisi olla ainakin jonkinlaisia perusteluja.

Tässä yhteydessä Kaisa väittää, että puhuisin artikkelissa metsäsaamelaisia kohdanneista ”raaoista” epäoikeudenmukaisuuksista. Mitään tällaista termiä artikkelista on turha etsiä, mutta selväksi tulee, että mitään myötätuntoa metsäsaamelaisten menetyksiä kohtaan ei Kaisalta tipu.

”3. Viranomaisrekistereiden todistusvoimasta” (s. 5-8)

Tämä jakso on niin sekavaa, että siitä on mahdotonta saada selvää. Toisaalta todetaan ”alkuperäisväestö yhtyy selkeämmin käsitteeseen valtaväestö”, toisaalta puhutaan Joonan harhautuksesta. Mikähän se mahtaa olla.

Jaksossa on kuitenkin yksi virke, johon on mahdollista vastata. Kaisa kirjoittaa:

”Tässä vaiheessa Joonan artikkeliin sisältyy subjektiivisella tasolla jo suoranainen käsitteiden sekamelska: alkuperäiskansa, alkuperäisväestö, lappalainen, saamelainen, lapinveromaan haltijat.”

Alkuperäiskansa-käsite tarkoittaa sitä mitä tällä käsitteellä normaalisti oikeudellisessa kielenkäytössä tarkoitetaan. Alkuperäiskansoista on huomattavan paljon kirjallisuutta. Alkuperäisväestö tarkoittaa sitä väestöä, jonka tiedetään asuttaneen aluetta ensimmäisenä. Saamelainen on saamelaiseen alkuperäiskansaan kuuluva henkilö. Nykyään saamelaisella ymmärretään saamelaiskäräjien vaalirekisteriin merkittyä henkilöä. Saamelaisia on aikaisemmin kutsuttu lappalaisiksi. Lapinkylien alue oli vielä 1700-luvulla jakaantuneena lapinveromaiden alueisiin. Lapinveromaan haltija oli henkilö, joka piti hallussaan lapinveromaata. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää?

Tässä yhteydessä Kaisa ottaa esille sen, että lähden artikkelissa siitä, että mikäli saamelaisille kuuluneita maaoikeuksia olisi ILO-sopimuksen perusteella tarkoitus palauttaa joillekin, niin kysymys tulisi olla ensisijaisesti sellaisista henkilöistä, jotka polveutuvat niistä saamelaista, jotka on merkitty saamelaismaakirjaan 1740-luvulla.

Kaisa kehittelee asiaa muutaman rivin verran, minkä jälkeen tulee johtopäätös: ”Tämänkaltainen ”vuosilukuheitto” on niin oikeushistorian, esineoikeuden kuin myös ns. lainopin kannalta jyrkän tuomittavaa, varsinkin kun se perustuu lähteistä ilmiselvästi tarkoituksella valittuihin asiakirjoihin”.

Kaisa kyllä tuomitsee mutta hän ei perustele tuomiotaan millään tavalla. Oma perusteluni tälle esitykselle on se, että saamelaisia pidettiin hallitsemiensa maa- ja vesialueiden omistajina vielä 1742, mutta vuodesta 1744 näiden alueiden katsottiin olevan kruununmaata. Tällaiselle omistusoikeuden siirrolle ei ole esitetty oikeudellisesti hyväksyttäviä perusteluja.

Varsin sekava on myös se jakso, jossa puhutaan Sotkamosta, Pellosta ja Paltamosta 300 vuotta sitten tulleista uudisasukkaista. Jos tarkoituksena on luoda kuva, että minä pitäisin myös tällaisten henkilöiden jälkeläisiä pelkästään tällä perusteella saamelaisina, tältä osin voidaan todeta, että asia ei ole näin. Saamelaiseen alkuperäiskansaan kuulumisen lähtökohta täytyy olla se, että henkilö on saamelaista sukua.

”Metsäsaamelaiset” (s. 8 – 11)

Kaisan mukaan metsäsaamelaisia ei ole koskaan ollutkaan:

Mutta löytyykö käsiteelle ”metsäsaamelainen” yleensä lainkaan vastinetta vanhemmissa asiakirjoissa, nimenomaan asiakirjakielessä? Puhuttaessa 1600- ja 1700-luvuista (jolloin käsitteen olisi tullut elää myös asiakirjoissa, vastaus on lähtökohtaisesti kieltävä, erityisesti saamelaiskäräjälain 3 §:n 1 mom. 2. kohdassa tarkoittamassa mielessä. Sen mukaan saamelaisena pidetään henkilöä, joka sen lisäksi, että hän pitää itseään saamelaisena, on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa.”

Myöhemmin hän toteaa, että metsälappalaisen käsite on ”asiallisesti tyhjä”. Toisessa yhteydessä hän katsoo, että ”laki säätää asiasta, jota lainkohdan tarkoittamista asiakirjoista ei löydy”.

Tässä yhteydessä voidaan ottaa etäisyyttä Kaisan tekstiin ja kysyä minkä vuoksi hänen jyrkästi tuomitsema lappalaismääritelmä tuli alkujaan saamelaiskäräjälakiin. 

Tällainen määritelmä tuli julkisuuteen ensimmäisen kerran Saamelaisasioiden neuvottelukulunnan laatimassa vuoden 1990 ehdotuksessa saamelaislaiksi:

”3 § Saamelainen. Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka on:
1) lappalainen eli maa- tai henkikirjassa lapinveroa maksaneeksi merkityn kalastaja, metsästäjä- tai tunturilappalaisen jälkeläinen” (KM 1990:32 s. 84)

Kaisa oli nimetty neuvottelukunnan sihteeriksi samana vuonna. Kuten tällaisissa työryhmässä yleensä, tekstin kirjoittamisesta vastaa sihteeri ja asia oli ilmeisesti näin myös tässä tapauksessa. Tähän viittaisi myös se, että mietinnön teksti painottuu samoihin asioihin, jotka sisältyvät Kaisan edellisenä vuonna valmistuneeseen väitöskirjaan. Neuvottelukunnan kokoonpano ei myöskään tue käsitystä, että tällainen esitys olisi tullut sen jäseniltä.

Tämä lappalaismääritelmä sisällytettiin saamelaismääritelmään vuoden 1994 hallituksen esityksessä laiksi saamelaiskäräjistä. Aloite tuli nimenomaan saamelaiskäräjien suunnasta. Perustelut olivat samat kuin edellä mainitussa komiteanmietinnössä.

Tätä taustaa vasten voidaan siis todeta, että Kaisan pitäisi olla viimeinen ihminen kritisoimaan lappalaismääritelmää, koska ilmeisesti juuri hän on se henkilö, jonka aloitteesta tämä määritelmä tuli käräjälakiin. Ajatus oli ilmeisesti alkujaan se, että väärien henkilöiden merkitseminen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon olisi estetty asettamalla viimeinen ajankohta vuoteen 1875. Tästä esitettiin määrättävän asetuksella. Perustuslakivaliokunta kuitenkin poisti tällaisen mahdollisuuden ja on tietenkin täysin selvää, että asetuksella ei voi päättää siitä, kuka kuuluu vähemmistöön ja sitä kautta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten piiriin. Tämän tietää jo jokainen oikeustieteellisen pääsykoekirjat lukenut. Kaisa ei tätä näköjään tiennyt.

Sinänsä selvää on, että ilman Kaisan aloitteellisuutta asia ei olisi toteutunut. Poliittisesti olisi ollut mahdotonta, että silloinen lappalaiskulttuuri- ja perinneyhdistys olisi kyennyt saamaan tällaisen määritelmän saamelaiskäräjälakiin. Kyllä Kaisa teki sen ihan itse. Nyt kun poliittinen tilanne on muuttunut, Kaisa katsoo, että mitään metsäsaamelaisia ei ole koskaan ollutkaan.

Tässä yhteydessä Kaisa myös väittää, että olisin ”julistanut ala-arvoiseksi” vuoden 1962 haastattelututkimuksen. Mitään tällaista artikkelista ei tietenkään löydy. Se kritiikki mikä tätä tutkimusta kohtaan on esitetty, ei ole minun, vaan kyseistä tutkimusta johtaneen Karl Nickulin pojan Erkki Nickulin (s. 746 alav. 62).

”b. Suurporonhoidon ns. ”tunkeutuminen ” Suomen lappiin” (s. 11-14).

Tässä jaksossa Kaisa päätyy pohtimaan kysymystä tunturiporonhoidon alkuperästä.  Hän toteaa vaatimattomasti, ettei hän ole sen enempää arkeologian kuin biologiankaan asiantuntija, mutta tämä ei estä häntä tekemästä omaperäisiä tulkintoja tästä asiasta. Hän perustelee kantaansa paitsi ”kapakalalla” myös viittaamalla ”samaan eläinsukuun kuuluvaan seepraan, jota kukaan koskaan ei ole yrityksistä huolimatta onnistunut kesyttämään”. Valitettavasti hän joutuu toteamaan, että hän ei voi ”laajalti löytää kirjallista tukea ajatuksilleen”.

Pienen välivaiheen jälkeen päästään kuitenkin takaisin asiaan.  Kaisa katsoo, että olisin jättänyt huomiotta ”alkuperäisiä lähdeviittauksia” ja että väitteilleni ei löydy ”pohjaa alkuperäisdokumenteista”.  Tämä on hyvin kummallinen väite. Koko artikkeli on hyvin yksityiskohtaisesti dokumentoitu. Artikkelissa ei ole yhtään sellaista kohtaa, jossa lähde olisi jäänyt merkitsemättä. Ne johtopäätökset, jotka ovat omiani, käyvät kyllä selvästi ilmi tekstistä.

Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin  kiinnittää huomiota sanaan ’alkuperäinen’. Kaisa tarkoittaa sitä, että ei ole riittävää, että lähteenä viitataan esimerkiksi johonkin monografiaan, vaan tulisi käydä lävitse myös tämän tutkimuksen lähteet eli tavallaan tehdä tutkimus itse uudestaan. Metodi vaikuttaa varsin työläältä, eikä Kaisa ole itsekään vaivautunut näin tekemään. Jos katsoo Kaisan väitöskirjan lähdeluetteloa, siellä on hyödynnetty pitkä rivi kirjoja ja muita lähteitä, ilman että on jaksettu mennä alkuperäislähteisiin. Tässäkin yhteydessä tulee esille se, että Kaisa syyttää muita jostain sellaisesta mitä hän itsekin tekee.

Ne tiedot mitä tässä jaksossa tulee esille perustuvat normaaleihin oikeudellisessa ja historiallisessa tutkimuksissa käytettyihin lähteisiin. Jos tutkimustulokset eivät miellytä, tulisi syyttää Tikkasta, Sarvaa ym. eikä sitä, joka näihin lähteisiin viittaa. Kummallinen on tässä yhteydessä myös se Kaisan väite, että artikkelistani löytyisi kohta, jonka mukaan tunturisaamelaiset olisivat ”tunkeutuneet väkivaltaisesti Vuotsoon”. Mistähän tällainen tieto löytyy.

”c. Joonan kruununmaa-käsitys” (s. 14-15)

Asia liittyy jo edellä esillä olleeseen kohtaan, jossa katson, että mikäli alkuperäisväestölle on ILO-sopimuksen nojalla tarkoitus palauttaa maaoikeuksia, kysymys tulisi olla ainakin sellaisista henkilöistä, jotka polveutuvat 1740-luvulla maa- ja veronkantokirjoihin merkityistä saamelaisista.

Perustelin tätä sillä, että vielä vuonna 1741 saamelaisia pidettiin oikeuskäytännössä maanomistajina mutta vuoden 1744 käräjiltä lapinkylien alueella olevan maan katsottiin kuuluvan kruunulle. Omistusoikeuden siirtymiselle ei ole kuitenkaan esitetty oikeudellisesti hyväksyttäviä perusteluja. Jos pyritään hakemaan niitä saamelaisia, joiden voidaan katsoa ensisijaisesti menettäneen maaoikeuksia kruunun toimenpiteiden seurauksena, kysymys on nimenomaan kyseisenä ajankohtana eläneistä saamelaisista.

Kaisan mukaan tällainen käsitys perustuu ”alkuperäislähteiden täydelliseen väärin ymmärtämiseen”. Asia liittyy hänen mukaansa Kamarikollegion vuoden 1743 antamaan päätökseen.  Kaisan mukaan ”sen ajan lainsäädännön mukaisesti asian ratkaiseminen kuului nimenomaan hallitsijalle, ei Kamarikollegiolle”. 

Jos ei muuta, niin Kaisan kannattaisi laittaa Googleen hakusanaksi ’vapaudenaika’ ja katsoa mitä löytyy. Esimerkiksi jo Wikipedian artikkelissa todetaan, että vuonna 1719 valtiopäivät lopettivat kuninkaan yksinvallan ja kaikki valta keskitettiin valtiopäiville. Kuninkaalle jäi itsenäistä päätösvaltaa vain eräissä nimitystehtävissä. Toisin kuin Kaisa väittää, kuningas ei edes olisi ollut toimivaltainen siirtämään vuonna 1743 omistusoikeutta saamelaisilta kruunulle. Tällaisen päätöksen olisi voinut kyseisenä aikana tehdä vain valtiopäivät. 

Kaisa toteaa myös, että Kamarikollegion päätös ei edes koskenut lapinveromaita vaan ainoastaan yhtä uudistilaa. Hän ei näköjään tiedä, että kyseisenä aikana uudistila sai sen maanluonnon mikä oli sillä maalla, mille uudistila perustettiin. Tai ilmeisesti hän ei enää muista koska vielä väitöskirjassaan (s. 578) hän kirjoittaa tätä uudistilaa koskevasta oikeudenkäynnistä, että ”lapinveromaiden veroluonto on tältä osin ollut tosiasia”. Tässä vaiheessa hän on ollut vielä sitä mieltä, että kyseinen oikeudenkäynti koski myös lapinveromaiden maanluontoa, nyt vain yhtä uudistilaa. No, aika kulkee nopeasti eikä kaikkea voi muistaa. Tämä jakso loppuu johtopäätökseen:

”Joonan toteamus, että lapinveromaat vuodesta 1743 lähtien katsottiin kruununmaaksi, perustuu yhtä surulliseen lähteiden väärinkäyttöön kuin artikkeli kokonaisuudessaan. Joko Joona ei ole ymmärtänyt lähteitä vieläkään, tai sitten hän on kritiikistä huolimatta itsepintaisesti jatkanut virhetulkintojaan. Vaikka niin menneisyyden kuin nykyisyydenkin näkökulmasta asioissa olisikin tulkinnanvaraa, niin tässä asiassa ei sitä kyllä ole. Niin selvät ovat Ruotsin valtion asiakirjat asiassa.”


Näiden väitteiden osalta voidaan viitata vuodelta 1744 oleviin kihlakunnanoikeuden päätöksiin:

Kuusamon vuoden 1744 käräjillä lainhuuto- ja kiinnitysasioiden kohdalla oikeus toteaa kruununvouti Hackzellin kysymykseen, että käräjäkunnassa ei ole lainhuuto- eikä kiinnitysasioita, koska kaikki kiinteistöt ovat kruunun.[1]  Johan Andersson, Pahlojärvellä sijaitsevan lapinveromaan haltijana oli haastanut uudistilallisen koskien erästä niittyä. Oikeuden mukaan kihlakunnanoikeus on väärä foorum.  Oikeus toteaa, että koska molemmat ovat ainoastaan kruunun tilojen haltijoita, asia kuuluu OK:n 10 luvun 16 §:n mukaan maaherrale.[2] Mats Torvinen Lusmingista riitelee eräistä niityistä. Oikeus toteaa, että koska tilusriita on kahden kruununtilan haltijan välinen ja koska riita koskee vielä maata, joka sijaitsee Kruunun yleismaalla (allmänningillä), asia kuuluu siten maaherralle.[3] Kahden uudistilallisen välinen riita koskee kalastusoikeutta määrättyihin Kuusamojärven kalapaikkoihin. Kantaja kertoo, että kyseiset kalavedet kuuluvat yksin ja vanhastaan hänelle kuuluvaan lapinveromaahan (Lapland). Oikeus toteaa, että koska molemmat osapuolet ovat kruunun tilusten (Krono lägenheter) haltijoita, oikeus ei voi ratkaista asiaa, vaan ainoastaan kirjata pöytäkirjaan. Kruununvouti Hackzell sanoo, että kyseiset kalavedet tulisi kruunun nimismiehen toimesta jakaa vuosittain. Oikeus toteaa, että asia kuuluu OK:n 10:16 mukaan maaherralle.[4] Asian ilmoitetaan kuuluvan maaherralle, koska molemmilla on hallussaan uudistilat ja puhtaat kruununtilukset (pure Kronolägenheter). [5] Eräs uudistilallinen Souriolta oli haastanut Pasojärven lapinveromaan haltijan. Osapuolet ovat sopineet kahden järven kalastuksesta. Molempien ilmoitetaan olevan vierekkäisten kruununtilusten haltijoita (innehafde angräntsande Kronolägenheter).

Tähän on otettu vain sellaisia tapauksia, jotka on annettu ensimmäisillä vuoden 1743 jälkeisillä käräjillä. Oikeuden päätökset ovat tämän jälkeen vastaavanlaisia myös muiden lapinkylien alueilla aina Inaria ja Enontekiötä myöten. Nämä päätökset on dokumentoitu (ks. Joona 2006, 155 -). Kaisan mukaan lähteiden surullista väärinkäyttöä on väittää, että näissä päätöksissä alueita pidettäisiin kruunulle kuuluvana. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. 

Ulkopuolisesta voi kuitenkin tuntua vaikeasti ymmärrettävältä minkä vuoksi Kaisa väittää itsepintaisesti, että saamelaisille aina 1740-luvun alkuun kuuluneita alueita on pidetty heille kuuluvina tämän jälkeenkin, kun jokainen pystyy lukemaan joko alkuperäsistä tai painetuista oikeuden pöytäkirjoista, että asia ei ole näin. 

Tämä selittyy Kaisan vuonna 1989 julkaistulla väitöskirjalla. Tässä tutkimuksessa käydään lävitse lapinkylien käräjillä tehtyjä päätöksiä 1600-luvulta 1700-luvun puoliväliin. Viimeiset päätökset, joihin väitöskirjassa viitataan, ovat vuodelta 1747.  Myöhemmin hän on kertonut, että tutkimus jatkui osittain aina 1700-luvun jälkipuoliskolle. Väitöskirjassaan hän tulee siihen tulokseen, että saamelaisia on pidetty maanomistajina. Kruunun maaomistuksesta ei löydy mitään mainintoja. Koska pöytäkirjat on käyty lävitse ainakin vuoteen 1747, tämä tarkoittaa, että myös vuoden 1744 – 1747 käräjäpöytäkirjat on käyty lävitse. Näistä päätöksistä käy selvästi ilmi, että saamelaisia ei pidetty enää tässä vaiheessa maanomistajina. Tästä hän kuitenkin väitöskirjassaan vaikenee ja väittää, että saamelaisia on pidetty maanomistajina koko tarkastelujaksolla. Tämä on se syy miksi hän ei voi vieläkään myöntää, että näitä alueita alettiin pitämään kruununmaana vuodesta 1744 alkaen. Jos hän tekisi näin, hän samalla myöntäisi toimineensa epäeettisesti väitöskirjaan tehdessään. Tässä vaiheessa mustan väittäminen valkoiseksi alkaa kuitenkin olla jo aika työlästä.

Myöhemmin vuonna 2000 Kaisa julkaisi tutkimuksen, joka oli ajallista jatkoa 1700-luvun puoliväliin päättyneelle väitöskirjalle. Kun tässä tutkimuksessa lähdetään tulemaan kohti nykyaikaan 1700-luvun puolivälistä lähtien, olisi voinut olettaa, että alueiden katsominen kruununmaaksi tulisi esille viimeistään tässä tutkimuksessa. Kaisa ei kuitenkaan tällaiseen ansaan sorru. Vaikka hän väitöskirjassaan perustelee saamelaisen maanomistusoikeutta nimenomaan oikeuskäytännöllä, hän katsoo nyt, että oikeustapaukset eivät ole enää tässä vaiheessa ”luotettavia” (Korpijaakko-Labba 2000, 7). Kun oikeustapaukset olivat siihen asti puhuneet ”vääjäämätöntä kieltään”, ne eivät ole enää luotettavia sen jälkeen kun niissä katsotaan, että alueet kuuluvatkin kruunulle. Ilmeisesti juuri tästä ”epäluotettavuudesta” johtuen tässä myöhemmässä tutkimuksessa ei hyödynnetä oikeuskäytäntöä.

Kaisan väitöskirja sain osakseen paljon huomiota vuonna 1989. Kaisa kertoi julkisuudessa ainutlaatuisista löydöksistään. Hänen mukaansa tuomioistuimet ovat ”johdonmukaisesti kohdelleet lappalaisia maidensa omistajina”. Hän kirjoittaa että ”yllätys, jonka jouduin kohtaaman oli valtava” .
Kaisa vain unohtaa mainita, että jo tätä aikaisemmin Isak Fellman (Fellman 1912 III, LXII-LXIII) oli osoittanut, että lappalaisten käyttämiin maihin oli myönnetty 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella lainhuutoja ja kiinnekirjoja ja niitä luovutettiin henkilöltä toiselle. Fellmannin esiintuomista oikeustapauksista käy selvästi ilmi, että tuomioistuimet pitivät saamelaisia käyttämiensä alueiden omistajina. Kysymys ei siis ollut mistään uudesta asiasta vaan Kaisa ”lainasi” Fellmannilta nämä tiedot. Lähteen mainitseminen vain unohtui kiireessä. Muutenkaan väitöskirjassa ei ole mitään sellaista, mitä ei olisi tiedetty jo aikaisemmin.

Tässä yhteydessä Kaisan kirjoituksessa todetaan Joonan väittäneen, että ”kuka vain joka harjoittaa metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa tulisi kelpuuttaa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon” ja että tutkimusapulaiseni olisi kertonut, että olisin käsittänyt asiat väärin. Nämä väitteet ovat puhtaita valheita, eikä niitä ole tästä syystä tarvetta kommentoida. Viimeksi mainittu asia on tarkistettu tutkimusapulaiselta itseltään.

5. Johtopäätöksiä (s. 15-18)

Kaisan mukaan hänen kannaltaan kaikkein vaikeimmin ”nieltävä” asia on se, että käytän monografiani alussa samaa materiaalia kuin mitä hän on käyttänyt. Vaikka asia ei edes ole näin, niin hänen esittämänsä vaatimus on vähintäänkin poikkeuksellinen. Kukaan ei siis saisi käyttää samoja lähteitä, kuin mitä Kaisa on tutkinut. Kaisan kannalta tämä olisi tietysti parasta. Voihan olla, että joku muu ymmärtäisi asiat eri tavalla kuin hän.

Erikoinen on myös tutkimusapulaista koskeva vaatimus. Kaisan mielestään tutkimusapulaisen käyttö on jyrkästi tuomittavaa, vaikka ei hän itsekään ole vapaa täysin vapaa tällaisesta synnistä. Oikeusministeriön vuoden 2006 tutkimuksessa käytiin lävitse noin 17 000 oikeustapausta. Tämä ei olisi ollut missään tapauksessa mahdollista ilman tutkimusapulaisen panosta. Läpikäytävä materiaali oli liian massiivinen. En ole myöskään koskaan kuullut, että joku olisi koskaan kritisoinut tutkimusapulaisen käyttämistä.

Tässä jaksossa Kaisa yltyy pauhaamaan kaikesta mahdollisesta. Ainoa konkreettinen väite, johon voidaan ottaa kantaa, on se, että olisin toiminut valikoivasti käydessäni lävitse CERD:n eli rotusyrjintäkomitean lausuntoja. Hänen mukaansa olisin ottanut mukaan muut CERD:n lausunnot, mutta en yhtä vuodelta 2012 olevaa lausuntoa, jossa viitataan YK:n alkuperäiskansajulistukseen. Syynä on yksinkertaisesti se, että kaikissa muissa lausunnoissa oli kysymys rotusyrjintäsopimuksen tulkinnasta, mikä sopimus on Suomea oikeudellisesti sitova, mutta tässä kyseisessä lausunnossa oli kysymys YK:n alkuperäiskansajulistuksesta, joka ei ole oikeudellisesti sitova ja jolla ei ole ollut tarkoitus luoda uusia oikeuksia. 

Koska artikkelin lähtökohta oli nimenomaan se, että siitä pyrittiin selvittämään sellaisia säännöksiä, jotka koskivat saamelaismääritelmää ja jotka olivat Suomea oikeudellisesti sitovia, ei YK:n alkuperäiskansajulistus poliittisena julistuksena tullut kysymykseen. Jos artikkelin lähtökohta on lainopillinen, julistukset, joilla on vain poliittinen – mutta ei oikeudellinen merkitys – rajautuvat käsittelyn ulkopuolelle. Kysymys on oikeuslähdeopin alkeista. Kaisa on tainnut aikoinaan torkkua luennoilla, kun ei tällaisia perusasioita ymmärrä.  

Seuraavaksi Kaisa kirjoittaa, että ”Joona varsin räikeästi alentuu kritisoimaan saamelaiskäräjien ja sen elinten perustuslain mukaiseen itsemääräämisoikeuteen kuuluvaa päätöksentekoa” ja että ”erääseen Joonan esiintuomaan tapaukseen liittyy vieläpä viittaus saamelaiskäräjien vaalilautakunnan pöytäkirjaan, mitä ei voida, tuomalla asia esiin julkisesti, pitää eettisesti korrektina ja salassapitosäännösten mukaisena”.

Missä on sanottu, että saamelaispolitikkojen päätöksenteko tulee jäädä kaiken arvostelun ulkopuolelle? Kysymys oli kohdasta, jossa saamelaiskäräjien hallitus hyväksyi saamelaiskäräjien puheenjohtajan samassa kylässä asuvan naapurin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon nk. lappalaisperusteella, vaikka kaikki muut tällä perusteella hakeneet oli hylätty. Tällainen päätös on selvästi mielivaltainen, mutta Kaisa ei ole huolissaan tästä vaan siitä, että tämä asia tulee julkisuuteen. ”Salassapitosäännösten” rikkomisesta voidaan todeta, että tuomioistuimeen lähetetyt asiakirjat ovat pääsäännön mukaan julkisia. Kaisalla ei näytä olevan minkäänlaista käsitystä käytännön juridiikasta.

Lopuksi Kaisa vielä toteaa, että ”omalta osaltani hämmästelen, että Joonan kirjoitus on ylipäätään hyväksytty niinkin arvovaltaiseen aikakauskirjaan, jollaisena Lakimies-aikakauskirjaa yleensä pidetään, vieläpä osana suurempia kirjoituksia”. 

Kaisa ei näytä olevan tietoinen siitäkään, että jokainen Lakimies-aikakauskirjaan lähetetty artikkeli käy lävitse vertaisarvioinnin, jossa kunkin artikkelin osalta arvioidaan täyttääkö sille asetetut tieteelliset kriteerit. Tämän arvioinnin suorittavat tämän alan parhaat asiantuntijat. Kaisan syyttävä sormi osoittaa siis myös niihin asiantuntijoihin, jotka ovat moisen ”pamfletin” hyväksyneet.

Lopuksi

Kaisan kirjoitus edustaa hänelle leimallista lajityyppiä. Hän on ollut vuosien mittaan jyrkästi eri mieltä monen muunkin tutkijan kanssa. Mainittakoon tässä vaikka Jouko Vahtola, Matti Enbuske ja Samuli Onnela. Mauno Hiltunen yritti eräässä sanomalehtiartikkelissa esittää, että keskustelua saamelaisten historiasta ja oikeuksista voidaan käydä myös asiallisessa hengessä mutta Kaisa antoi tähänkin vastauksen, jossa tuli selväksi, että ainakaan hän ei tule tällaista virhettä tekemään.

Kaisan kanssa ei voi myöskään syntyä mitään keskustelua, koska hän ei koskaan vastaa siihen kritiikkiin mitä hänen kirjoituksiaan ja tutkimuksiaan kohtaan on esitetty. Yleisönosastokirjoittelussa hän aina ohittaa sen mitä aikaisemmin on puhuttu ja syyttää vastapuolta jostain uudesta asiasta.

Hänen linjansa on ollut koko ajan se, että hyviä ja laadukkaita tutkijoita ovat ne, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä, mutta ne, jotka ovat eri mieltä ovat täysin kelvottomia ja jopa moraaliltaan kyseenalaisia.  Jo väitöskirjassaan (1989, 591) hän syyttää Haatajaa aineiston valikoinnista ja Holmbäckiä ”epätäsmällisyksistä, joita on vaikea pitää pelkästään huolimattomuudesta johtuvina”. Hän siis tarkoittaa, että Holmbäck on toiminut epärehellisesti tutkimusta tehdessään.  Sekä Holmbäck että Haataja olivat professoreja ja omana aikanaan arvostettuja tutkijoita. Kaisan väitteet ovat erityisen vastenmielisiä siitä syystä, kumpikaan ei ole enää puolustamassa itseään. Näin ei tieteellisessä keskustelussa normaalisti menetellä.

Lukija voi ihmetellä miksi Kaisa toimiin niin kuin toimii. Me jotka tunnemme hänet vuosikymmenten ajalta, tiedämme tietysti syyn ja tämä syy on ainakin Enontekiöllä tiedossa yleisemminkin.  Moni muistaa vielä perustuslakivaliokunnan kuulemisen Ivalossa tai maanmittauspäivät Lappia-talolla ja useita muita tilaisuuksia. Monta kertaa on saanut olla todistamassa ja selittämässä Kaisan tempauksia, viime vuosina harvemmin.

Eräille kovan linjan saamelaispoliitikoille Kaisa on ollut sopiva höylä, jolla on yritetty hämätä tavallista kansaa ja vähän oppineitakin. Onhan hän sentään tohtori. Moni hanke on kuitenkin valunut hiekkaan siitä syystä, että Kaisan kirjoitukset ovat niin yliampuvia ja hänen maineensa liiankin tunnettu.  Kaisan akateeminen ura ei ole myöskään edistynyt vuoden 1989 jälkeen. Hän on kyllä kirjoitellut, mutta nämä kirjoitukset ovat olleet hyvin poleemisia tai sitten väitöskirjan toistoa. Mitään uutta ei ole saatu aikaan. Aikaa olisi kyllä yllin kyllin, mutta toisaalta on selvää, että Enontekiön Pousujärven eristyneissä oloissa minkäänlaisen tutkimuksen tekeminen ei olisi ollut edes mahdollista.

Itse asiassa olemme Kaisan lähin naapuri Pousujärvellä. Lomamökkimme sijaitsee vain muutaman kymmenen metrin päässä Kaisan talosta. Kun tulemme Pousujärvelle, Kaisa on pitänyt tapanaan pistäytyä meillä ja mekin käymme tietysti tervehtimässä häntä. Erityisesti tässä ihmetyttää se, että jos hän tosiaan ajattelee niin kuin kirjoittaa, miksi hän ei kakaise näitä ajatuksia esille kahvinjuonnin ja pullansyönnin lomassa. Vai onko kynnys liian suuri, koska hän itsekin tietää, että väitteet ovat täyttä pötyä ja tahallista väärinymmärrystä.  Kuitenkin, myös tätä taustaa vasten, on mitä suurimmassa määrin kaksinaamaista, että hän levittää tällaisia väitteitä julkisuudessa.

Juha Joona

OTL, VT, tutkija, Arktinen Keskus
Lapin yliopisto






[1] Kuusamon käräjät 17.2.1744 fol. 17-18v, 27-28v, 19-20v.
[2]." Kuusamon käräjät  17.2.1744 fol. 17-18v, 27-28v, 19-20v; Svea hovrätt, Norrbottens län, vol. 27, f. 489v. Mf. FR 673.
[3] Svea hovrätt, Norrbottens län, vol. 27, f. 490 - 490v. Mf. FR 673 f. 490v.
[4]  Kuusamon käräjät 17.2.1744 fol. 17-18v, 27-28v, 19-20v.
[5] Kuusamon käräjät 17.2.1744 fol. 17-18v, 27-28v, 19-20v.