”Juha Joonan
alkuperäiskansakäsite ja saamelaismääritelmä – valtapolitiikkaa tutkimuksen
valekaavussa.”
Otsikossa mainittu kirjoitus on julkaistu
saamelaisnuorten kotisivuilla ja se on uutisoitu näyttävästi YLE-Sapmin
toimesta. Minulta ei pyydetty asiassa vastinetta. Koska kirjoitus on kuitenkin
varsin kriittinen, on parasta, että esitän myös oman käsitykseni asiassa.
Kaisan kirjoitus koskee
LAKIMIES-aikakauskirjassa 4/2013 julkaisemaani artikkelia. Artikkelin
julkaisusta on siis kulunut yli kaksi vuotta. Tämä Kaisan kirjoitus on tehty jo
tuolloin mutta hän ei saanut sitä julkisuuteen, koska kukaan ei suostunut
julkaisemaan sitä. Uusi yritys tehtiin vasta nyt. Tämä ajankohta selittyy sillä,
että julkaisu tapahtui viikko ennen kuin KHO antoi päätöksensä koskien hakeutumista
saamelaiskäräjien vaalirekisteriin.
Näin voi tietenkin tehdä, mutta
kirjoituksessaan (s. 2) Kaisa syyttää minua siitä, että olisin pyrkinyt tällä artikkelilla
vaikuttamaan näiden vaalien lopputulokseen. Hän paheksuu syvästi tällaisia
pyrkimyksiä. Kun artikkelin ensimmäinen versio oli valmiina jo kolme ja puoli
vuotta ennen saamelaiskäräjävaaleja, eikä artikkeli edes käsitellyt
saamelaiskäräjävaaleja vaan ILO-sopimusta, tällainen väite on varsin kaukaa
haettu. Itse hän ei kuitenkaan arkaile tehdä tällaista. Jo tässä tulee esille
Kaisan kirjoituksia koskeva erikoinen piirre on se, että hän sallii itselleen sen,
mistä hän muita syyttää. Tästä esitetään myöhemmin useita esimerkkejä.
Vuosien mittaan Kaisa on
muistanut puolisoani Tanjaa ja minua useilla sähköpostiviesteillä. Vuoden 2006
maaoikeustutkimuksen julkaisun jälkeen, Kaisa uhkaili, että tästä nousee ”myrsky”,
jossa ”saat kimppuusi raivostuneen tutkijajoukon”. Myrsky kuitenkin typistyi
Kaisan yhteen yleisönosastokirjoitukseen. Kun Tanjan väitöskirja valmistui,
tästä oli juttu paikallisessa sanomalehdessä. Kirjoitus sisälsi myös ulkona
otetun kuvan väitöskirjan tekijästä. Seuraavana päivänä Kaisa viestitti, että
Tanja saisi hänen puolestaan ”hukkua siihen kivikkoon, jossa hän niin ylväästi
astelee”.
Kirjoituksen alussa (s. 1-2) Kaisa
käsittelee kysymystä lainopista ja oikeushistoriasta. Kirjoituksessa on useita
kohtia, joissa hän tahallaan ymmärtää väärin mitä tekstissä sanotaan, mutta
tässä kohdassa hän ei selvästikään ymmärrä itse asiaa. Hyvin yksinkertaistaen
voidaan sanoa, että oikeustoria tarkastelee mennyttä aikaa, sääntöjä, jotka
eivät ole enää voimassa, lainoppi taas voimassa olevaa oikeutta. Kun artikkeli
käsittelee ILO-sopimusta ja sitä kautta myös nykyistä saamelaiskäräjälakia,
kysymys on lainopista. Saamelaiskäräjälaki on voimassa olevaa oikeutta.
Vastausten eli tulkintasuositusten saamiseksi on kuitenkin mentävä kauas
menneisyyteen, sellaisen ajanjaksoon joka koskeva oikeustieteellinen tutkimus
kuuluu normaalisti oikeushistorian piiriin. Kysymys on siis siitä, että
pitkästä ajallisesta etäisyydestä huolimatta tutkimusote on lainopillinen. Tämä
on kyllä sanottu tekstissä, mutta se ei näytä menneen perille.
”ILO-sopimuksen tarkoitus
verrattuna Joonan tulkintaan” (s. 3-4).
Tässä jaksossa Kaisa katsoo, että
ei ole oikein kysyä ”kuka” kuuluu alkuperäiskansaan. Hänen mukaansa henkilön
kuuluminen alkuperäiskansaan eli tässä tapauksessa saamelaisiin tulisi tapahtua
ainoastaan ryhmähyväksynnän kautta. Kysymys olisi siitä, että viime kädessä
saamelaiskäräjien hallitus päättäisi siitä kuka on saamelainen ja samalla myös kuulumisesta ILO-sopimuksen piiriin.
Kaisaa ei näytä mietityttäneen
lainkaan se, että missään päin maailmaa ei ole käytössä tällaista järjestelmää.
Lähtökohta on se, että henkilön kuulumiselle vähemmistöön on kriteerit ja ainakin
länsimaissa tällaisista asiasta päättää viimekädessä tuomioistuin.
Kansainväliset ihmisoikeussopimukset edellyttävät, että Suomikaan ei voi tästä
poiketa. En myöskään usko, että edes
kaikki nykyiset rekisterisaamelaisetkaan kannattavat Kaisan esittämää
järjestelyä. Monesta nykyisestä saamelaisesta voisi tulla ei-saamelainen, mikäli
hallituksella olisi valta katsoa, että henkilö ei enää täytä saamelaisuuden
edellytyksiä.
Yllättävintä tässä on kuitenkin
se, että Kaisa ei näytä huomannen sitä, että ILO-sopimuksessa itsessään määrätään
siitä, keitä se koskee. Sopimuksen ensimmäisessä artiklassa säädetään:
”1. Artikla: Tämä sopimus koskee niitä itsenäisissä maissa eläviä
kansoja, joita pidetään alkuasukkaina, koska he polveutuvat väestöstä, joka
maan valloitukset tai asuttamisen tai nykyisten valtiorajojen muodostumisen
aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu ja
jotka ovat oikeudellisesta asemastaan riippumatta säilyttäneet kokonaan tai
osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset
instituutionsa.”
Tässähän tämä on sanottu, eikä
siinä puhuta ryhmähyväksynnästä mitään. Jos sopimuksessa itsessään määritellään
keitä se koskee, ei tarvitse olla kovin kummoinen lakimies selvittääkseen keitä
se koskee. Kaisalta tämä ei näytä kuitenkaan onnistuvan.
Suomen osalta maan valloittamisen
ja asuttamisen ja nykyisten valtiorajojen muodostumisen aika tarkoittaa 1600-
ja 1700-lukuja. Kysymys on siis siitä väestöstä, joka polveutuu niistä
saamelaista, jotka asuttivat aluetta tuona ajankohtana. Lisäksi tällaisten
henkilöiden on tullut säilyttää ainakin osittain perinteisiä instituutioita.
Ainakin minun miestäni tällaisia ovat esimerkiksi saamelaisten perinteisten
elinkeinojen harjoittaminen tai saamenkielen osaaminen.
Tässä yhteydessä (s. 4) Kaisa
kritisoi minua siitä, että olen esittänyt sitä, että sopimuksen täytäntöönpano
on ratkaistava ”joustavasti”. Kyseisessä kohdassa kirjoitan: ”Lisäksi
edellytetään, että sopimuksen täytäntöönpano on ratkaistava joustavasti, kunkin
maan erityisolosuhteet huomioon ottaen”. Tämä on lähes sanasta sanaan se mitä
ILO-sopimuksen 34 artiklassa säädetään ja johon kyseisessä kohdassa viittaan.
On aika vaikea seurata Kaisan ajatuksenjuoksua, jonka mukaan sopimuksen
yksittäinen kohta on ristiriidassa sopimuksen kanssa.
”b. Juha Joonan tulkinta” (s.
5)
Tästä kohdasta ei jää käteen
juuri muuta kuin se, että Kaisan mukaan vuoden 1760 lapinvoudin ohjesääntö oli
syy sille, että metsäsaamelaiset siirrettiin vuoden 1763 maakirjassa
uudisasukkaitten joukkoon. Tätä hän on väittänyt monesti aikaisemminkin. Tällaisen
tulkinnan tekee kuitenkin ongelmalliseksi se, että vuoden 1760 ohjesäännössä ei
edellytetä, että saamelaiset tulisi siirtää uudisasukkaitten joukkoon. Myöskään
veroluetteloista ei käy selville, että siirtäminen luettelosta toiseen olisi
seurausta mainitusta ohjesäännöstä. Kaisa olettaa, että asia on näin, mutta hän
ei esitä mitään konkreettista näyttöä tämän väitteensä tueksi. Tutkija ei voi toimia tällä tavalla. Väitteen perusteeksi pitäisi olla
ainakin jonkinlaisia perusteluja.
Tässä yhteydessä Kaisa väittää,
että puhuisin artikkelissa metsäsaamelaisia kohdanneista ”raaoista”
epäoikeudenmukaisuuksista. Mitään tällaista termiä artikkelista on turha etsiä,
mutta selväksi tulee, että mitään myötätuntoa metsäsaamelaisten menetyksiä
kohtaan ei Kaisalta tipu.
”3. Viranomaisrekistereiden
todistusvoimasta” (s. 5-8)
Tämä jakso on niin sekavaa, että
siitä on mahdotonta saada selvää. Toisaalta todetaan ”alkuperäisväestö yhtyy
selkeämmin käsitteeseen valtaväestö”, toisaalta puhutaan Joonan harhautuksesta.
Mikähän se mahtaa olla.
Jaksossa on kuitenkin yksi virke,
johon on mahdollista vastata. Kaisa kirjoittaa:
”Tässä vaiheessa Joonan artikkeliin sisältyy subjektiivisella tasolla
jo suoranainen käsitteiden sekamelska: alkuperäiskansa, alkuperäisväestö,
lappalainen, saamelainen, lapinveromaan haltijat.”
Alkuperäiskansa-käsite tarkoittaa sitä mitä tällä käsitteellä normaalisti
oikeudellisessa kielenkäytössä tarkoitetaan. Alkuperäiskansoista on huomattavan
paljon kirjallisuutta. Alkuperäisväestö tarkoittaa sitä väestöä, jonka
tiedetään asuttaneen aluetta ensimmäisenä. Saamelainen on saamelaiseen
alkuperäiskansaan kuuluva henkilö. Nykyään saamelaisella ymmärretään
saamelaiskäräjien vaalirekisteriin merkittyä henkilöä. Saamelaisia on aikaisemmin
kutsuttu lappalaisiksi. Lapinkylien alue oli vielä 1700-luvulla jakaantuneena
lapinveromaiden alueisiin. Lapinveromaan haltija oli henkilö, joka piti
hallussaan lapinveromaata. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää?
Tässä yhteydessä Kaisa ottaa
esille sen, että lähden artikkelissa siitä, että mikäli saamelaisille
kuuluneita maaoikeuksia olisi ILO-sopimuksen perusteella tarkoitus palauttaa
joillekin, niin kysymys tulisi olla ensisijaisesti sellaisista henkilöistä,
jotka polveutuvat niistä saamelaista, jotka on merkitty saamelaismaakirjaan
1740-luvulla.
Kaisa kehittelee asiaa muutaman
rivin verran, minkä jälkeen tulee johtopäätös: ”Tämänkaltainen ”vuosilukuheitto” on niin oikeushistorian, esineoikeuden
kuin myös ns. lainopin kannalta jyrkän tuomittavaa, varsinkin kun se perustuu lähteistä
ilmiselvästi tarkoituksella valittuihin asiakirjoihin”.
Kaisa kyllä tuomitsee mutta hän
ei perustele tuomiotaan millään tavalla. Oma perusteluni tälle esitykselle on
se, että saamelaisia pidettiin hallitsemiensa maa- ja vesialueiden omistajina
vielä 1742, mutta vuodesta 1744 näiden alueiden katsottiin olevan kruununmaata.
Tällaiselle omistusoikeuden siirrolle ei ole esitetty oikeudellisesti
hyväksyttäviä perusteluja.
Varsin sekava on myös se jakso,
jossa puhutaan Sotkamosta, Pellosta ja Paltamosta 300 vuotta sitten tulleista
uudisasukkaista. Jos tarkoituksena on luoda kuva, että minä pitäisin myös
tällaisten henkilöiden jälkeläisiä pelkästään tällä perusteella saamelaisina, tältä
osin voidaan todeta, että asia ei ole näin. Saamelaiseen alkuperäiskansaan
kuulumisen lähtökohta täytyy olla se, että henkilö on saamelaista sukua.
”Metsäsaamelaiset” (s. 8 – 11)
Kaisan mukaan metsäsaamelaisia ei
ole koskaan ollutkaan:
”Mutta löytyykö käsiteelle ”metsäsaamelainen” yleensä lainkaan
vastinetta vanhemmissa asiakirjoissa, nimenomaan asiakirjakielessä? Puhuttaessa
1600- ja 1700-luvuista (jolloin käsitteen olisi tullut elää myös asiakirjoissa,
vastaus on lähtökohtaisesti kieltävä, erityisesti saamelaiskäräjälain 3 §:n 1
mom. 2. kohdassa tarkoittamassa mielessä. Sen mukaan saamelaisena pidetään
henkilöä, joka sen lisäksi, että hän pitää itseään saamelaisena, on sellaisen
henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai
kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa.”
Myöhemmin hän toteaa, että
metsälappalaisen käsite on ”asiallisesti tyhjä”. Toisessa yhteydessä hän
katsoo, että ”laki säätää asiasta, jota lainkohdan tarkoittamista asiakirjoista
ei löydy”.
Tässä yhteydessä voidaan ottaa
etäisyyttä Kaisan tekstiin ja kysyä minkä vuoksi hänen jyrkästi tuomitsema
lappalaismääritelmä tuli alkujaan saamelaiskäräjälakiin.
Tällainen määritelmä tuli
julkisuuteen ensimmäisen kerran Saamelaisasioiden neuvottelukulunnan laatimassa
vuoden 1990 ehdotuksessa saamelaislaiksi:
”3 § Saamelainen. Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä,
joka on:
1) lappalainen eli maa- tai henkikirjassa lapinveroa maksaneeksi
merkityn kalastaja, metsästäjä- tai tunturilappalaisen jälkeläinen” (KM 1990:32
s. 84)
Kaisa oli nimetty
neuvottelukunnan sihteeriksi samana vuonna. Kuten tällaisissa työryhmässä
yleensä, tekstin kirjoittamisesta vastaa sihteeri ja asia oli ilmeisesti näin
myös tässä tapauksessa. Tähän viittaisi myös se, että mietinnön teksti
painottuu samoihin asioihin, jotka sisältyvät Kaisan edellisenä vuonna
valmistuneeseen väitöskirjaan. Neuvottelukunnan kokoonpano ei myöskään tue
käsitystä, että tällainen esitys olisi tullut sen jäseniltä.
Tämä lappalaismääritelmä
sisällytettiin saamelaismääritelmään vuoden 1994 hallituksen esityksessä laiksi
saamelaiskäräjistä. Aloite tuli nimenomaan saamelaiskäräjien suunnasta.
Perustelut olivat samat kuin edellä mainitussa komiteanmietinnössä.
Tätä taustaa vasten voidaan siis
todeta, että Kaisan pitäisi olla viimeinen ihminen kritisoimaan lappalaismääritelmää,
koska ilmeisesti juuri hän on se henkilö, jonka aloitteesta tämä määritelmä
tuli käräjälakiin. Ajatus oli ilmeisesti alkujaan se, että väärien henkilöiden merkitseminen
saamelaiskäräjien vaaliluetteloon olisi estetty asettamalla viimeinen ajankohta
vuoteen 1875. Tästä esitettiin määrättävän asetuksella. Perustuslakivaliokunta kuitenkin
poisti tällaisen mahdollisuuden ja on tietenkin täysin selvää, että asetuksella
ei voi päättää siitä, kuka kuuluu vähemmistöön ja sitä kautta kansainvälisten
ihmisoikeussopimusten piiriin. Tämän tietää jo jokainen oikeustieteellisen
pääsykoekirjat lukenut. Kaisa ei tätä näköjään tiennyt.
Sinänsä selvää on, että ilman
Kaisan aloitteellisuutta asia ei olisi toteutunut. Poliittisesti olisi ollut
mahdotonta, että silloinen lappalaiskulttuuri- ja perinneyhdistys olisi kyennyt
saamaan tällaisen määritelmän saamelaiskäräjälakiin. Kyllä Kaisa teki sen ihan
itse. Nyt kun poliittinen tilanne on muuttunut, Kaisa katsoo, että mitään
metsäsaamelaisia ei ole koskaan ollutkaan.
Tässä yhteydessä Kaisa myös
väittää, että olisin ”julistanut ala-arvoiseksi” vuoden 1962
haastattelututkimuksen. Mitään tällaista artikkelista ei tietenkään löydy. Se
kritiikki mikä tätä tutkimusta kohtaan on esitetty, ei ole minun, vaan kyseistä
tutkimusta johtaneen Karl Nickulin pojan Erkki Nickulin (s. 746 alav. 62).
”b. Suurporonhoidon ns.
”tunkeutuminen ” Suomen lappiin” (s. 11-14).
Tässä jaksossa Kaisa päätyy
pohtimaan kysymystä tunturiporonhoidon alkuperästä. Hän toteaa vaatimattomasti, ettei hän ole sen
enempää arkeologian kuin biologiankaan asiantuntija, mutta tämä ei estä häntä
tekemästä omaperäisiä tulkintoja tästä asiasta. Hän perustelee kantaansa paitsi
”kapakalalla” myös viittaamalla ”samaan eläinsukuun kuuluvaan seepraan, jota
kukaan koskaan ei ole yrityksistä huolimatta onnistunut kesyttämään”.
Valitettavasti hän joutuu toteamaan, että hän ei voi ”laajalti löytää
kirjallista tukea ajatuksilleen”.
Pienen välivaiheen jälkeen
päästään kuitenkin takaisin asiaan.
Kaisa katsoo, että olisin jättänyt huomiotta ”alkuperäisiä lähdeviittauksia”
ja että väitteilleni ei löydy ”pohjaa alkuperäisdokumenteista”. Tämä on hyvin kummallinen väite. Koko
artikkeli on hyvin yksityiskohtaisesti dokumentoitu. Artikkelissa ei ole yhtään
sellaista kohtaa, jossa lähde olisi jäänyt merkitsemättä. Ne johtopäätökset,
jotka ovat omiani, käyvät kyllä selvästi ilmi tekstistä.
Tässä yhteydessä kannattaa
kuitenkin kiinnittää huomiota sanaan
’alkuperäinen’. Kaisa tarkoittaa sitä, että ei ole riittävää, että lähteenä
viitataan esimerkiksi johonkin monografiaan, vaan tulisi käydä lävitse myös
tämän tutkimuksen lähteet eli tavallaan tehdä tutkimus itse uudestaan. Metodi
vaikuttaa varsin työläältä, eikä Kaisa ole itsekään vaivautunut näin tekemään.
Jos katsoo Kaisan väitöskirjan lähdeluetteloa, siellä on hyödynnetty pitkä rivi
kirjoja ja muita lähteitä, ilman että on jaksettu mennä alkuperäislähteisiin.
Tässäkin yhteydessä tulee esille se, että Kaisa syyttää muita jostain sellaisesta
mitä hän itsekin tekee.
Ne tiedot mitä tässä jaksossa
tulee esille perustuvat normaaleihin oikeudellisessa ja historiallisessa
tutkimuksissa käytettyihin lähteisiin. Jos tutkimustulokset eivät miellytä,
tulisi syyttää Tikkasta, Sarvaa ym. eikä sitä, joka näihin lähteisiin viittaa.
Kummallinen on tässä yhteydessä myös se Kaisan väite, että artikkelistani
löytyisi kohta, jonka mukaan tunturisaamelaiset olisivat ”tunkeutuneet
väkivaltaisesti Vuotsoon”. Mistähän tällainen tieto löytyy.
”c. Joonan kruununmaa-käsitys”
(s. 14-15)
Asia liittyy jo edellä esillä
olleeseen kohtaan, jossa katson, että mikäli alkuperäisväestölle on ILO-sopimuksen
nojalla tarkoitus palauttaa maaoikeuksia, kysymys tulisi olla ainakin
sellaisista henkilöistä, jotka polveutuvat 1740-luvulla maa- ja
veronkantokirjoihin merkityistä saamelaisista.
Perustelin tätä sillä, että vielä
vuonna 1741 saamelaisia pidettiin oikeuskäytännössä maanomistajina mutta vuoden
1744 käräjiltä lapinkylien alueella olevan maan katsottiin kuuluvan kruunulle.
Omistusoikeuden siirtymiselle ei ole kuitenkaan esitetty oikeudellisesti
hyväksyttäviä perusteluja. Jos pyritään hakemaan niitä saamelaisia, joiden
voidaan katsoa ensisijaisesti menettäneen maaoikeuksia kruunun toimenpiteiden
seurauksena, kysymys on nimenomaan kyseisenä ajankohtana eläneistä
saamelaisista.
Kaisan mukaan tällainen käsitys
perustuu ”alkuperäislähteiden täydelliseen väärin ymmärtämiseen”. Asia liittyy
hänen mukaansa Kamarikollegion vuoden 1743 antamaan päätökseen. Kaisan mukaan ”sen ajan lainsäädännön
mukaisesti asian ratkaiseminen kuului nimenomaan hallitsijalle, ei
Kamarikollegiolle”.
Jos ei muuta, niin Kaisan
kannattaisi laittaa Googleen hakusanaksi ’vapaudenaika’ ja katsoa mitä löytyy.
Esimerkiksi jo Wikipedian artikkelissa todetaan, että vuonna 1719 valtiopäivät
lopettivat kuninkaan yksinvallan ja kaikki valta keskitettiin valtiopäiville.
Kuninkaalle jäi itsenäistä päätösvaltaa vain eräissä nimitystehtävissä. Toisin
kuin Kaisa väittää, kuningas ei edes olisi ollut toimivaltainen siirtämään
vuonna 1743 omistusoikeutta saamelaisilta kruunulle. Tällaisen päätöksen olisi
voinut kyseisenä aikana tehdä vain valtiopäivät.
Kaisa toteaa myös, että
Kamarikollegion päätös ei edes koskenut lapinveromaita vaan ainoastaan yhtä
uudistilaa. Hän ei näköjään tiedä, että kyseisenä aikana uudistila sai sen
maanluonnon mikä oli sillä maalla, mille uudistila perustettiin. Tai ilmeisesti
hän ei enää muista koska vielä väitöskirjassaan (s. 578) hän kirjoittaa tätä
uudistilaa koskevasta oikeudenkäynnistä, että ”lapinveromaiden veroluonto on
tältä osin ollut tosiasia”. Tässä vaiheessa hän on ollut vielä sitä mieltä,
että kyseinen oikeudenkäynti koski myös lapinveromaiden maanluontoa, nyt vain
yhtä uudistilaa. No, aika kulkee nopeasti eikä kaikkea voi muistaa. Tämä jakso
loppuu johtopäätökseen:
”Joonan toteamus, että lapinveromaat vuodesta 1743 lähtien katsottiin
kruununmaaksi, perustuu yhtä surulliseen lähteiden väärinkäyttöön kuin
artikkeli kokonaisuudessaan. Joko Joona ei ole ymmärtänyt lähteitä vieläkään,
tai sitten hän on kritiikistä huolimatta itsepintaisesti jatkanut
virhetulkintojaan. Vaikka niin menneisyyden kuin nykyisyydenkin näkökulmasta
asioissa olisikin tulkinnanvaraa, niin tässä asiassa ei sitä kyllä ole. Niin
selvät ovat Ruotsin valtion asiakirjat asiassa.”
Näiden väitteiden osalta voidaan
viitata vuodelta 1744 oleviin kihlakunnanoikeuden päätöksiin:
Kuusamon vuoden 1744 käräjillä lainhuuto- ja
kiinnitysasioiden kohdalla oikeus toteaa kruununvouti Hackzellin kysymykseen,
että käräjäkunnassa ei ole lainhuuto- eikä kiinnitysasioita, koska kaikki
kiinteistöt ovat kruunun.[1] Johan Andersson, Pahlojärvellä sijaitsevan
lapinveromaan haltijana oli haastanut uudistilallisen koskien erästä niittyä.
Oikeuden mukaan kihlakunnanoikeus on väärä foorum. Oikeus toteaa, että koska molemmat ovat
ainoastaan kruunun tilojen haltijoita, asia kuuluu OK:n 10 luvun 16 §:n mukaan
maaherrale.[2] Mats
Torvinen Lusmingista riitelee eräistä niityistä. Oikeus toteaa, että koska
tilusriita on kahden kruununtilan haltijan välinen ja koska riita koskee vielä
maata, joka sijaitsee Kruunun yleismaalla (allmänningillä), asia kuuluu siten
maaherralle.[3] Kahden
uudistilallisen välinen riita koskee kalastusoikeutta määrättyihin
Kuusamojärven kalapaikkoihin. Kantaja kertoo, että kyseiset kalavedet kuuluvat
yksin ja vanhastaan hänelle kuuluvaan lapinveromaahan (Lapland). Oikeus toteaa,
että koska molemmat osapuolet ovat kruunun tilusten (Krono lägenheter)
haltijoita, oikeus ei voi ratkaista asiaa, vaan ainoastaan kirjata
pöytäkirjaan. Kruununvouti Hackzell sanoo, että kyseiset kalavedet tulisi kruunun
nimismiehen toimesta jakaa vuosittain. Oikeus toteaa, että asia kuuluu OK:n
10:16 mukaan maaherralle.[4] Asian
ilmoitetaan kuuluvan maaherralle, koska molemmilla on hallussaan uudistilat ja
puhtaat kruununtilukset (pure Kronolägenheter). [5]
Eräs uudistilallinen Souriolta oli haastanut Pasojärven lapinveromaan haltijan.
Osapuolet ovat sopineet kahden järven kalastuksesta. Molempien ilmoitetaan
olevan vierekkäisten kruununtilusten haltijoita (innehafde angräntsande
Kronolägenheter).
Tähän on otettu vain sellaisia
tapauksia, jotka on annettu ensimmäisillä vuoden 1743 jälkeisillä käräjillä. Oikeuden
päätökset ovat tämän jälkeen vastaavanlaisia myös muiden lapinkylien alueilla
aina Inaria ja Enontekiötä myöten. Nämä päätökset on dokumentoitu (ks. Joona
2006, 155 -). Kaisan mukaan lähteiden surullista väärinkäyttöä on väittää, että
näissä päätöksissä alueita pidettäisiin kruunulle kuuluvana. Jokainen voi tehdä
omat johtopäätöksensä.
Ulkopuolisesta voi kuitenkin
tuntua vaikeasti ymmärrettävältä minkä vuoksi Kaisa väittää itsepintaisesti,
että saamelaisille aina 1740-luvun alkuun kuuluneita alueita on pidetty heille
kuuluvina tämän jälkeenkin, kun jokainen pystyy lukemaan joko alkuperäsistä tai
painetuista oikeuden pöytäkirjoista, että asia ei ole näin.
Tämä selittyy Kaisan vuonna 1989
julkaistulla väitöskirjalla. Tässä tutkimuksessa käydään lävitse lapinkylien
käräjillä tehtyjä päätöksiä 1600-luvulta 1700-luvun puoliväliin. Viimeiset
päätökset, joihin väitöskirjassa viitataan, ovat vuodelta 1747. Myöhemmin hän on kertonut, että tutkimus
jatkui osittain aina 1700-luvun jälkipuoliskolle. Väitöskirjassaan hän tulee siihen
tulokseen, että saamelaisia on pidetty maanomistajina. Kruunun maaomistuksesta
ei löydy mitään mainintoja. Koska pöytäkirjat on käyty lävitse ainakin vuoteen
1747, tämä tarkoittaa, että myös vuoden 1744 – 1747 käräjäpöytäkirjat on käyty
lävitse. Näistä päätöksistä käy selvästi ilmi, että saamelaisia ei pidetty enää
tässä vaiheessa maanomistajina. Tästä hän kuitenkin väitöskirjassaan vaikenee ja
väittää, että saamelaisia on pidetty maanomistajina koko tarkastelujaksolla.
Tämä on se syy miksi hän ei voi vieläkään myöntää, että näitä alueita alettiin
pitämään kruununmaana vuodesta 1744 alkaen. Jos hän tekisi näin, hän samalla
myöntäisi toimineensa epäeettisesti väitöskirjaan tehdessään. Tässä vaiheessa
mustan väittäminen valkoiseksi alkaa kuitenkin olla jo aika työlästä.
Myöhemmin vuonna 2000 Kaisa
julkaisi tutkimuksen, joka oli ajallista jatkoa 1700-luvun puoliväliin
päättyneelle väitöskirjalle. Kun tässä tutkimuksessa lähdetään tulemaan kohti
nykyaikaan 1700-luvun puolivälistä lähtien, olisi voinut olettaa, että alueiden
katsominen kruununmaaksi tulisi esille viimeistään tässä tutkimuksessa. Kaisa
ei kuitenkaan tällaiseen ansaan sorru. Vaikka hän väitöskirjassaan perustelee
saamelaisen maanomistusoikeutta nimenomaan oikeuskäytännöllä, hän katsoo nyt,
että oikeustapaukset eivät ole enää tässä vaiheessa ”luotettavia”
(Korpijaakko-Labba 2000, 7). Kun oikeustapaukset olivat siihen asti puhuneet
”vääjäämätöntä kieltään”, ne eivät ole enää luotettavia sen jälkeen kun niissä
katsotaan, että alueet kuuluvatkin kruunulle. Ilmeisesti juuri tästä ”epäluotettavuudesta”
johtuen tässä myöhemmässä tutkimuksessa ei hyödynnetä oikeuskäytäntöä.
Kaisan väitöskirja sain osakseen
paljon huomiota vuonna 1989. Kaisa kertoi julkisuudessa ainutlaatuisista löydöksistään.
Hänen mukaansa tuomioistuimet ovat ”johdonmukaisesti kohdelleet lappalaisia
maidensa omistajina”. Hän kirjoittaa että ”yllätys, jonka jouduin kohtaaman oli
valtava” .
Kaisa vain unohtaa mainita, että
jo tätä aikaisemmin Isak Fellman (Fellman 1912 III, LXII-LXIII) oli osoittanut,
että lappalaisten käyttämiin maihin oli myönnetty 1600-luvulla ja 1700-luvun
alkupuolella lainhuutoja ja kiinnekirjoja ja niitä luovutettiin henkilöltä
toiselle. Fellmannin esiintuomista oikeustapauksista käy selvästi ilmi, että tuomioistuimet
pitivät saamelaisia käyttämiensä alueiden omistajina. Kysymys ei siis ollut
mistään uudesta asiasta vaan Kaisa ”lainasi” Fellmannilta nämä tiedot. Lähteen
mainitseminen vain unohtui kiireessä. Muutenkaan väitöskirjassa ei ole mitään
sellaista, mitä ei olisi tiedetty jo aikaisemmin.
Tässä yhteydessä Kaisan
kirjoituksessa todetaan Joonan väittäneen, että ”kuka vain joka harjoittaa
metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa tulisi kelpuuttaa saamelaiskäräjien
vaaliluetteloon” ja että tutkimusapulaiseni olisi kertonut, että olisin
käsittänyt asiat väärin. Nämä väitteet ovat puhtaita valheita, eikä niitä ole
tästä syystä tarvetta kommentoida. Viimeksi mainittu asia on tarkistettu
tutkimusapulaiselta itseltään.
5. Johtopäätöksiä (s. 15-18)
Kaisan mukaan hänen kannaltaan
kaikkein vaikeimmin ”nieltävä” asia on se, että käytän monografiani alussa
samaa materiaalia kuin mitä hän on käyttänyt. Vaikka asia ei edes ole näin,
niin hänen esittämänsä vaatimus on vähintäänkin poikkeuksellinen. Kukaan ei siis
saisi käyttää samoja lähteitä, kuin mitä Kaisa on tutkinut. Kaisan kannalta
tämä olisi tietysti parasta. Voihan olla, että joku muu ymmärtäisi asiat eri
tavalla kuin hän.
Erikoinen on myös
tutkimusapulaista koskeva vaatimus. Kaisan mielestään tutkimusapulaisen käyttö
on jyrkästi tuomittavaa, vaikka ei hän itsekään ole vapaa täysin vapaa tällaisesta
synnistä. Oikeusministeriön vuoden 2006 tutkimuksessa käytiin lävitse noin
17 000 oikeustapausta. Tämä ei olisi ollut missään tapauksessa mahdollista
ilman tutkimusapulaisen panosta. Läpikäytävä materiaali oli liian massiivinen.
En ole myöskään koskaan kuullut, että joku olisi koskaan kritisoinut tutkimusapulaisen
käyttämistä.
Tässä jaksossa Kaisa yltyy
pauhaamaan kaikesta mahdollisesta. Ainoa konkreettinen väite, johon voidaan
ottaa kantaa, on se, että olisin toiminut valikoivasti käydessäni lävitse
CERD:n eli rotusyrjintäkomitean lausuntoja. Hänen mukaansa olisin ottanut
mukaan muut CERD:n lausunnot, mutta en yhtä vuodelta 2012 olevaa lausuntoa, jossa
viitataan YK:n alkuperäiskansajulistukseen. Syynä on yksinkertaisesti se, että kaikissa
muissa lausunnoissa oli kysymys rotusyrjintäsopimuksen tulkinnasta, mikä
sopimus on Suomea oikeudellisesti sitova, mutta tässä kyseisessä lausunnossa oli
kysymys YK:n alkuperäiskansajulistuksesta, joka ei ole oikeudellisesti sitova
ja jolla ei ole ollut tarkoitus luoda uusia oikeuksia.
Koska artikkelin lähtökohta oli
nimenomaan se, että siitä pyrittiin selvittämään sellaisia säännöksiä, jotka
koskivat saamelaismääritelmää ja jotka olivat Suomea oikeudellisesti sitovia, ei YK:n alkuperäiskansajulistus
poliittisena julistuksena tullut kysymykseen. Jos artikkelin lähtökohta on
lainopillinen, julistukset, joilla on vain poliittinen – mutta ei oikeudellinen
merkitys – rajautuvat käsittelyn ulkopuolelle. Kysymys on oikeuslähdeopin
alkeista. Kaisa on tainnut aikoinaan torkkua luennoilla, kun ei tällaisia
perusasioita ymmärrä.
Seuraavaksi Kaisa kirjoittaa,
että ”Joona varsin räikeästi alentuu
kritisoimaan saamelaiskäräjien ja sen elinten perustuslain mukaiseen
itsemääräämisoikeuteen kuuluvaa päätöksentekoa” ja että ”erääseen Joonan esiintuomaan tapaukseen liittyy vieläpä viittaus
saamelaiskäräjien vaalilautakunnan pöytäkirjaan, mitä ei voida, tuomalla asia
esiin julkisesti, pitää eettisesti korrektina ja salassapitosäännösten
mukaisena”.
Missä on sanottu, että
saamelaispolitikkojen päätöksenteko tulee jäädä kaiken arvostelun ulkopuolelle?
Kysymys oli kohdasta, jossa saamelaiskäräjien hallitus hyväksyi
saamelaiskäräjien puheenjohtajan samassa kylässä asuvan naapurin
saamelaiskäräjien vaaliluetteloon nk. lappalaisperusteella, vaikka kaikki muut
tällä perusteella hakeneet oli hylätty. Tällainen päätös on selvästi
mielivaltainen, mutta Kaisa ei ole huolissaan tästä vaan siitä, että tämä asia
tulee julkisuuteen. ”Salassapitosäännösten” rikkomisesta voidaan todeta, että
tuomioistuimeen lähetetyt asiakirjat ovat pääsäännön mukaan julkisia. Kaisalla
ei näytä olevan minkäänlaista käsitystä käytännön juridiikasta.
Lopuksi Kaisa vielä toteaa, että
”omalta osaltani hämmästelen, että Joonan
kirjoitus on ylipäätään hyväksytty niinkin arvovaltaiseen aikakauskirjaan,
jollaisena Lakimies-aikakauskirjaa yleensä pidetään, vieläpä osana suurempia
kirjoituksia”.
Kaisa ei näytä olevan tietoinen
siitäkään, että jokainen Lakimies-aikakauskirjaan lähetetty artikkeli käy
lävitse vertaisarvioinnin, jossa kunkin artikkelin osalta arvioidaan täyttääkö
sille asetetut tieteelliset kriteerit. Tämän arvioinnin suorittavat tämän alan
parhaat asiantuntijat. Kaisan syyttävä sormi osoittaa siis myös niihin asiantuntijoihin,
jotka ovat moisen ”pamfletin” hyväksyneet.
Lopuksi
Kaisan kirjoitus edustaa hänelle
leimallista lajityyppiä. Hän on ollut vuosien mittaan jyrkästi eri mieltä monen
muunkin tutkijan kanssa. Mainittakoon tässä vaikka Jouko Vahtola, Matti Enbuske
ja Samuli Onnela. Mauno Hiltunen yritti eräässä sanomalehtiartikkelissa
esittää, että keskustelua saamelaisten historiasta ja oikeuksista voidaan käydä
myös asiallisessa hengessä mutta Kaisa antoi tähänkin vastauksen, jossa tuli
selväksi, että ainakaan hän ei tule tällaista virhettä tekemään.
Kaisan kanssa ei voi myöskään
syntyä mitään keskustelua, koska hän ei koskaan vastaa siihen kritiikkiin mitä
hänen kirjoituksiaan ja tutkimuksiaan kohtaan on esitetty. Yleisönosastokirjoittelussa
hän aina ohittaa sen mitä aikaisemmin on puhuttu ja syyttää vastapuolta jostain
uudesta asiasta.
Hänen linjansa on ollut koko ajan
se, että hyviä ja laadukkaita tutkijoita ovat ne, jotka ovat hänen kanssaan
samaa mieltä, mutta ne, jotka ovat eri mieltä ovat täysin kelvottomia ja jopa
moraaliltaan kyseenalaisia. Jo
väitöskirjassaan (1989, 591) hän syyttää Haatajaa aineiston valikoinnista ja
Holmbäckiä ”epätäsmällisyksistä, joita on vaikea pitää pelkästään huolimattomuudesta
johtuvina”. Hän siis tarkoittaa, että Holmbäck on toiminut epärehellisesti tutkimusta
tehdessään. Sekä Holmbäck että Haataja
olivat professoreja ja omana aikanaan arvostettuja tutkijoita. Kaisan väitteet
ovat erityisen vastenmielisiä siitä syystä, kumpikaan ei ole enää puolustamassa
itseään. Näin ei tieteellisessä keskustelussa normaalisti menetellä.
Lukija voi ihmetellä miksi Kaisa
toimiin niin kuin toimii. Me jotka tunnemme hänet vuosikymmenten ajalta, tiedämme
tietysti syyn ja tämä syy on ainakin Enontekiöllä tiedossa yleisemminkin. Moni muistaa vielä perustuslakivaliokunnan
kuulemisen Ivalossa tai maanmittauspäivät Lappia-talolla ja useita muita
tilaisuuksia. Monta kertaa on saanut olla todistamassa ja selittämässä Kaisan
tempauksia, viime vuosina harvemmin.
Eräille kovan linjan
saamelaispoliitikoille Kaisa on ollut sopiva höylä, jolla on yritetty hämätä tavallista
kansaa ja vähän oppineitakin. Onhan hän sentään tohtori. Moni hanke on kuitenkin
valunut hiekkaan siitä syystä, että Kaisan kirjoitukset ovat niin yliampuvia ja
hänen maineensa liiankin tunnettu.
Kaisan akateeminen ura ei ole myöskään edistynyt vuoden 1989 jälkeen. Hän
on kyllä kirjoitellut, mutta nämä kirjoitukset ovat olleet hyvin poleemisia tai
sitten väitöskirjan toistoa. Mitään uutta ei ole saatu aikaan. Aikaa olisi
kyllä yllin kyllin, mutta toisaalta on selvää, että Enontekiön Pousujärven
eristyneissä oloissa minkäänlaisen tutkimuksen tekeminen ei olisi ollut edes
mahdollista.
Itse asiassa olemme Kaisan lähin
naapuri Pousujärvellä. Lomamökkimme sijaitsee vain muutaman kymmenen metrin
päässä Kaisan talosta. Kun tulemme Pousujärvelle, Kaisa on pitänyt tapanaan
pistäytyä meillä ja mekin käymme tietysti tervehtimässä häntä. Erityisesti
tässä ihmetyttää se, että jos hän tosiaan ajattelee niin kuin kirjoittaa, miksi
hän ei kakaise näitä ajatuksia esille kahvinjuonnin ja pullansyönnin lomassa. Vai
onko kynnys liian suuri, koska hän itsekin tietää, että väitteet ovat täyttä
pötyä ja tahallista väärinymmärrystä. Kuitenkin,
myös tätä taustaa vasten, on mitä suurimmassa määrin kaksinaamaista, että hän
levittää tällaisia väitteitä julkisuudessa.
Juha Joona
OTL, VT, tutkija, Arktinen Keskus
Lapin yliopisto
[1] Kuusamon käräjät 17.2.1744 fol. 17-18v,
27-28v, 19-20v.
[2]." Kuusamon
käräjät 17.2.1744 fol. 17-18v, 27-28v,
19-20v; Svea hovrätt, Norrbottens län, vol. 27, f. 489v. Mf. FR 673.
[3] Svea
hovrätt, Norrbottens län, vol. 27,
f. 490 - 490v. Mf. FR 673 f. 490v.
[4] Kuusamon
käräjät 17.2.1744 fol. 17-18v, 27-28v, 19-20v.
[5] Kuusamon käräjät 17.2.1744 fol. 17-18v,
27-28v, 19-20v.